Karate on alunperin lähtöisin Ryukyu-saariryhmältä. Okinawa, alueen suurin saari, mielletään usein karaten syntysijaksi. Saarelaisilta kiellettiin aseenkanto ensi kertaa jo 1470-luvulla ja kiellosta tuli entistä ehdottomampi 1600-luvulla, jolloin japanilaiset valtasivat saaret. Näin ollen saariryhmän väestö opetteli puolustautumaan niillä välineillä joita oli käytettävissä. Toisinsanoen täysin aseetta tai arkipäiväisiä työkaluja apuna käyttäen. Historia selittääkin sen, miksi usein aseettomaksi itsepuolustustaidoksi mielletty laji sisältää myös asetekniikoita. Karate tarkoittaakin ennemmin avointa mielentilaa kuin aseettomuutta.

OkinawaOkinawalaisista kamppailutaidoista, jotka olivat saaneet vaikutteita Japanin vallan aikana myös Kiinasta, tuli julkisia vasta vuosisadan vaihteessa. Tällöin lajia alettiin opettaa kouluissa. Nykyisen kaltainen karate alkoi muotoutua okinawalaisten opettajien levittäessä lajia Japaniin 1920-luvulla. Laji vakiinnutti paikkansa parissa vuosikymmenessä samuraiperinteistä tunnettuun maahan. Modernin karaten luojaksi on usein mainittu Gichin Funakoshi (1868 – 1959), jonka johdolla karaten eri harjoittelumenetelmät alkoivat kehittyä. Harjoittelumenetelmien monipuolistuessa mm. kataan ja vapaapainiin alkoivat myös perinteisen karaten tekniikat ja asennot eriytyä. Tästä eriytymisestä on saanut alkunsa karaten useat eri tyylisuunnat.

Länsimaissa karate on pitkälti etääntynyt sen alun sotaisista juurista. Länteen karate on levinnyt Japanista 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin laji saapui myös Suomeen. Kilpakarate suurine turnauksineen syntyi vasta 1970-luvun alussa.

Karate on laji, joka tarjoaa jokaiselle jotakin. Se on monipuolinen ja tehokas taistelu- ja itsepuolustustaito, joka luetaan myös kilpaurheiluksi. Kuitenkaan pelkkänä urheiluna lajia ei sovi opettaa eikä opetella. Lajin harrastajan on sisäistettävä karaten perusolemus ja tietyt tekniset taidot ennen kuin hän on valmis siirtymään kilpaurheilun maailmaan. Karateka puolustautuu jos hänen kimppuunsa hyökätään mutta hän myös välttää tilanteita, joissa hän saattaisi joutua käyttämään taitojaan. Kilpakaratea harjoiteltaessa taas pätee tietyt säännöt ja ohjeet, jotka ohjaavat harjoittelijaa, kuten missä tahansa kilpaurheilussa.

Karaten tukipilareita ja harjoittelumuotoja ovat kihon (perustekniikka), kata (ennalta määrätty liikesarja) ja kumite (otteleminen). Karatessa harrastaja voi kehittää itseään jatkuvasti paremmaksi. Vaikka toisin luullaan niin karatekan taidot eivät selviä ainoastaan lanteilla roikkuvan vyön väristä. Toki vyö on eräänlainen osoitus karatekan teknisistä taidoista ja kertyneistä harrastusvuosista, mutta mikään itseisarvo se ei kuitenkaan ole. Mitä enemmän lajia oppii, sen paremmin ymmärtää, kuinka paljon on edelleen opittavaa. Aina löytyy uusia tekniikoita tai vanhoja tekniikoita, joita voi soveltaa uudella tavalla.

Vyöarvot karatessa menevät järjestyksessä seuraavasti: keltainen, oranssi, vihreä, sininen, ruskea ja musta. Mustan vyön haltijat voivat suorittaa edelleen daneja (Dan = mustan vyön arvoaste). Mitä korkeampi vyöaste sitä parempi täytyy karatekan olla perusosaamisessaan sekä hallita useampia katoja, tekniikoita ja tekniikoiden sovellutuksia. Kaikessa osaamisessa korostuu nimenomaan tietotaidon soveltaminen. Kaksi Nurmijärven Shotokan Karaten omaa kasvattia saivat 1.Danit keväällä 2002.